Oletko joutunut Naton trolliarmeijan uhriksi? Kerro kokemuksesi.

Vastaukset otsikon kysymykseen olisivat yhtä yllätyksettömiä kuin kysyttäessä Suomen uutistoimittajilta, toteutuuko objektiivisuuden ihanne heidän ammattikentällään.

Otsikon kysymystä ei tulla näkemään Ylen sivuilla. Yle ei myöskään tule uutisoimaan, miten Yhdysvaltain presidentti edistää uusliberalistista talouskolonialismia Lännen keskuspankkihegemoniaa vastustaviin päämiehiin kohdistetuin verisin interventioin sekä kansalaisoikeuksia ja ympäristöä uhkaavien vapaakauppasopimuksien avulla. Tällainen uutisointi olisi suorastaan pöyristyttävää.

Venäjän presidenttiä on suomalaisessakin mediassa käsitelty milloin despoottina, milloin karhunratsastajana ja milloin koko Euroopan valtaamista suunnittelevana emperoorina – eikä kukaan pöyristy. Ylen nettisivuilta löytyi aikoinaan otsikon mukainen kysely Venäjän trolliarmeijan uhreista. Tällaisesta journalismista pöyristyneet leimattiin nopeasti MV-lehden sivuhaaraksi, foliohatuiksi ja väkivaltaisiksi valehtelijoiksi – heitä voi tirkistellä edelleen ironisesti nimetyssä Facebook-ryhmässä “Venäjän trolliarmeija”.

Mitä hyötyä on vallan vahtikoirista, jos ne uskaltavat haistella ja haukkua vain Idän vallanpitäjiä? Kuka piru näitä meidän omia vatuloitsijoita ruotisi? Kuka tutkiva journalisti paljastaisi Nato-trollit? Lieneekö kukaan niin sinisilmäinen, että kuvittelisi Venäjän olevan maailman ainoa suurvalta, joka käyttää uutta mediaa propagandansa levittämiseen – tai kuten trendikkäästi nykyisin ilmaistaan: käy infosotaa.

Sovittelujournalismi – eliitin keskustelukerho?

14.9.2016 – UTA

Mikko Hautakangas: Sovittelujournalismi
Pasi Toivonen: #Somepelko

---

Journalistit “vallan vahtikoirina” tiivistänee perinteisimmän ajatuksen ammattikunnasta: uskaliaat, uteliaat reportterit penkovat valtahahmojen luurankoja kaapeistaan. Journalismin nykytutkimuksessa törmää kuitenkin yhä useammin termiin ‘sovittelujournalismi’, joka jo sanana luo aivan erilaisia mielleyhtymiä kuin vaikkapa ‘tutkiva journalismi’. Mistä siis on kysymys?

Tampereen yliopiston COMET-tutkimuskeskuksen sovittelujournalismi-hanke on verkkosivujensa mukaan “syntynyt toimittajien ja tutkijoiden yhteisestä motivaatiosta muuttaa ja liennyttää aggressiivista keskusteluilmapiiriä tieteellisen tutkimuksen ja journalismin keinoin” – eli kärjistäen ilmaistuna journalistin toimenkuvaa halutaan laventaa julkisrauhansovittelijan tehtäviin.

Nykypäivän raivokkaan somekeskustelukulttuurin ja valtamedian uskottavuuslaman aikana idea vaikuttaisi lyövän kaksi kärpästä yhdellä iskulla: sivistetään kansalaiskeskustelua ja tuodaan journalismille uusi yhteiskunnallinen funktio.  Oikeassa maailmassa hyvin suunniteltu ei kuitenkaan ole puoliksi tehty vaan vain teoriaa.

Sovittelujournalismin edistäjien mietittäväksi: Miten journalistit ja akateemikot, jotka rahvaan parissa mielletään useimmiten puolikorruptoituneiksi mielipidepoliiseiksi, kykenisivät käytännössä osallistamaan keskusteluun tasavertaisena osanottajana myös alati syrjäytyneemmän, tietomäärältään vähäisen mutta kiivaan, usein rasistiseksi leimatun “white trash” –kansanosan?

 

Kulissien takana: Koulutehtävän tuho

Savottana blogiteksti päivän luennoista (Kumpu puhui journalismista ja tulevaisuude(n kuvittelemise)sta, Seuri journalismista ja historia(nkirjoitukse)sta. Kello on 22:33, ja keskiyön kuolemanlinja kaukana. Muistiinpanot etukäteisartikkeleista ja luennoista kiinnostavat ja innostavat. Kumpu ja Seuri saavat tekstivastineensa. Oivaltava päätelmä sitoo aiheet ja oman mielipiteen kompaktiin lopetukseen.

Kello on 23:54. Oivaltavaa loppupäätelmää ei ehdi liittää tekstiin ja helmi pitää hylätä. Pikaläpiluku masentaa, kädet tärisevät ja ohimoille hiipii paine. Kello on 00:00. On toimittava, vaikka tuotos on kuraa ja helmetön. Onko kuolemanlinja ‘klo 24’ vai ‘klo 24 mennessä’? Suoritusohjeet vastaavat: “pitää palauttaa – – saman vuorokauden aikana”. Ah, se tunne, kun on sekä epäonnistunut että myöhässä.

Minuutin myöhästynyt tuotos avataan jälkitarkastukseen. Kauhu iskee: Kumpu merkitty luennoimaan historiasta ja Seuri tulevaisuudesta. Jäätävä asiavirhe on korjattava. Kello näyttää 00:07, kuten myös korjatun blogitekstin päivittynyt palautusaika. Ah, se tunne, kun on enemmän myöhässä. Opettajan palaute oppiryhmän edellisviikon tuotoksista tuomitsee likimain kaikki palautetun blogitekstin ominaisuudet. Ah, se tunne, kun on enemmän epäonnistunut.

Otsikko oli unohtunut viimeiseksi kappaleeksi ja kirjoittajan nimi puuttui. Merkkilaskuri näytti yli kahtatuhatta, kun ohjeistus oli “1000-1500 merkkiä (EI JOUSTOA!)”. Käyttöön valikoitui “journalismissa karsastettu” minä-näkökulma. Alkukappaleen poistaminen olisi korjannut pituuden ja minäilyn. Käyttämättömät ideat kekseliäs ajatushelmi mukanaan ovat kadonneet kuumeisen editoinnin aikana koneen ja kirjoittajan muistista. Ah, se tunne, kun on vain epäonnistunut.

Tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikeilla

8.9.2016 – UTA

Ville Kumpu: Tulevaisuus
Olli Seuri: Journalismi historian esittäjänä

---

Tänään on taas “bloggaa luento-opiskelustasi”-päivä, ja deadline lähestyy tiuhaan. Helpotuksekseni jo läksylukemiset – tämän päivän luennoitsijoiden  (yllä) tutkimukselliset kirjoitukset – paljastivat viime viikkoisen aiheen jatkavan elämäänsä sivujuonteina tänäänkin, ja pääsin helpolla postauksen tutkimuskysymyksen asettelussa: Voiko journalismin rooli venyä yhteiskunnallista valtaa käyttävään vaikuttaja-toimijaan asti?

Kummun tulevaisuuden kuvittelemisen tutkimuksen kontekstissa kysymys nousee esiin, kun hän määrittelee journalismin yhdeksi modernien yhteiskuntien keskeisistä realistisia kuvauksia maailmasta esittävistä diskursseista. Realistinen kuvaus tarkoittaa uskoakseni todenmukaista. Alkuperänsä kriittiseen yhteiskuntatieteen tutkimukseen liittänyt Kumpu katsoo kuitenkin, että (emansipatoristen pyrkimysten) ulkopuolelle jättäytyminen ja valistamistehtävässä pitäytyminen johtaa journalismin konservatiivisuuteen. Esitän kysymyksen: Eikö totuuskin, journalismin sydän, ole perikonservatiivinen arvo?

Kummun mukaan journalismi tuottaa tietoa yhteiskunnan toimijoista, joilla on valta vaikuttaa yhteisölliseen tulevaisuuden ymmärtämiseen eli karkeasti suomentamanani “valta töniä asioita eteenpäin”.  Jos journalismi on itse yksi näistä valtatoimijoista, sen pitäisi olla melko puhdas korruptiosta voidakseen samalla sekä tuottaa itsestään realistista eli todenmukaista tietoa että toimia yhteiskunnallisena vallankäyttäjänä. Hirvittävän ristiriitaisesti yksi ja ehkä tärkein tämän vallankäytön kohteista olisi siis journalismin oma isäntä – yleisö.

Seuri ei liene väärässä nähdessään journalismin historiantutkimukseen verrattuna pinnallisena, hätiköitynä ja puuttellisten tietojen pohjalta tehtynä, mutta vahvemmin kiinni nykypäivässä. Kummankin perinteeseen nousi etenkin valistusajalla yksi yhteinen perusajatus: riippumattomuus yhteiskunnallisista vallankäyttäjistä mahdollisimman täydellisen objektiivisuuden saavuttamiseksi. Saavatko seuraavaksi historiankirjoittajat saman luvan maailmanparannukseen objektiivisuuden kustannuksella?

Kun ei kumarra, ei tarvi pyllistää

1.9.2016 – UTA, Teatterimonttu

Rauli Virtanen: Journalismi ja pakolaiset
Hanna Nikkanen: Hetkiä, joista ei ole paluuta

---

Päivän (yllä) luennoitsijoiden (yllä) termiin ‘sovittelun journalismi’ liittyneet puheenvuorot toivat esiin käsitteen sisäisen ristiriidan. Virtanen puhui “sillanrakentajajournalismista”, minkä voi ymmärtää ajatukseksi tietynlaisesta parisuhdeterapeutista, asiantuntijasta yhteiskunnallisten toimijoiden välisten suhteiden hoidossa ja kommunikoinnin tervehdyttämisessä.

Selviytyäkseen tällainen journalismin evoluutioaskel vaatisi ns. vanhan liiton näkökulman palauttamisen: jotta voisi toimia puolueettomana välittäjänä, journalismi tulisi jo oletuksellisesti nähdä täydellisen objektiivisena ja lahjomattomana journalistin koulutuksen sponsoroinnista eläkkeen maksajiin asti.

Nikkasen näkemys sovittelun journalismista taas sisälsi vahvan ajatuksen journalismista “globaalina terapeuttina”, jolle on totuuden selostajan roolin toteuttamista merkityksellisempää niin sanotun tulevaisuudenuskon levittäminen, yleisön toimintamahdollisuuksien määritteleminen ja asettuminen oletuksellisesti marginaaliin joutuneiden toimijoiden tueksi.

Ongelmaksi muodostuu se, että journalismi on jäävi toimimaan puolueettoman sovittelijan roolissa, jos se on päämäärähakuisesti vaikuttamassa yhdenkään yhteiskunnallisen toimijan yhteisöroolin määrittymiseen — on mahdotonta toimia saman asiakkaan terapeuttina ja tuomarina. Jos journalismi ei hylkää etenkin 2000-luvulla korostunutta rooliaan yleisön lakeijana ja talouden astinlautana, “sovittelun journalismilla” ei voida nähdä olevan realistista tulevaisuutta.