Tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikeilla

8.9.2016 – UTA

Ville Kumpu: Tulevaisuus
Olli Seuri: Journalismi historian esittäjänä


Tänään on taas “bloggaa luento-opiskelustasi”-päivä, ja deadline lähestyy tiuhaan. Helpotuksekseni jo läksylukemiset – tämän päivän luennoitsijoiden  (yllä) tutkimukselliset kirjoitukset – paljastivat viime viikkoisen aiheen jatkavan elämäänsä sivujuonteina tänäänkin, ja pääsin helpolla postauksen tutkimuskysymyksen asettelussa: Voiko journalismin rooli venyä yhteiskunnallista valtaa käyttävään vaikuttaja-toimijaan asti?

Kummun tulevaisuuden kuvittelemisen tutkimuksen kontekstissa kysymys nousee esiin, kun hän määrittelee journalismin yhdeksi modernien yhteiskuntien keskeisistä realistisia kuvauksia maailmasta esittävistä diskursseista. Realistinen kuvaus tarkoittaa uskoakseni todenmukaista. Alkuperänsä kriittiseen yhteiskuntatieteen tutkimukseen liittänyt Kumpu katsoo kuitenkin, että (emansipatoristen pyrkimysten) ulkopuolelle jättäytyminen ja valistamistehtävässä pitäytyminen johtaa journalismin konservatiivisuuteen. Esitän kysymyksen: Eikö totuuskin, journalismin sydän, ole perikonservatiivinen arvo?

Kummun mukaan journalismi tuottaa tietoa yhteiskunnan toimijoista, joilla on valta vaikuttaa yhteisölliseen tulevaisuuden ymmärtämiseen eli karkeasti suomentamanani “valta töniä asioita eteenpäin”.  Jos journalismi on itse yksi näistä valtatoimijoista, sen pitäisi olla melko puhdas korruptiosta voidakseen samalla sekä tuottaa itsestään realistista eli todenmukaista tietoa että toimia yhteiskunnallisena vallankäyttäjänä. Hirvittävän ristiriitaisesti yksi ja ehkä tärkein tämän vallankäytön kohteista olisi siis journalismin oma isäntä – yleisö.

Seuri ei liene väärässä nähdessään journalismin historiantutkimukseen verrattuna pinnallisena, hätiköitynä ja puuttellisten tietojen pohjalta tehtynä, mutta vahvemmin kiinni nykypäivässä. Kummankin perinteeseen nousi etenkin valistusajalla yksi yhteinen perusajatus: riippumattomuus yhteiskunnallisista vallankäyttäjistä mahdollisimman täydellisen objektiivisuuden saavuttamiseksi. Saavatko seuraavaksi historiankirjoittajat saman luvan maailmanparannukseen objektiivisuuden kustannuksella?

russia attacks! – (s)he wrote [kremldevilistä tuli totta]

sequel for blog post “UPI’s debacle: unresponsible russia intimidation” from heikki patomäki which i plogged about here before. now he ties the topic to finnish journalism. still only in finnish  😦


Heikki Patomäki –
Missä on toimittajien etiikka? UPI-raportista osa 2


[jatko-osa heikki patomäen blogikirjoitukseen “UPI alittaa riman: vastuutonta venäjä-pelottelua”, josta ploggasin täällä aiemmin. nyt hän katsoo aihetta nykyjournalismin näkökulmasta.]

Kun ei kumarra, ei tarvi pyllistää

1.9.2016 – UTA, Teatterimonttu

Rauli Virtanen: Journalismi ja pakolaiset
Hanna Nikkanen: Hetkiä, joista ei ole paluuta


Päivän (yllä) luennoitsijoiden (yllä) termiin ‘sovittelun journalismi’ liittyneet puheenvuorot toivat esiin käsitteen sisäisen ristiriidan. Virtanen puhui “sillanrakentajajournalismista”, minkä voi ymmärtää ajatukseksi tietynlaisesta parisuhdeterapeutista, asiantuntijasta yhteiskunnallisten toimijoiden välisten suhteiden hoidossa ja kommunikoinnin tervehdyttämisessä.

Selviytyäkseen tällainen journalismin evoluutioaskel vaatisi ns. vanhan liiton näkökulman palauttamisen: jotta voisi toimia puolueettomana välittäjänä, journalismi tulisi jo oletuksellisesti nähdä täydellisen objektiivisena ja lahjomattomana journalistin koulutuksen sponsoroinnista eläkkeen maksajiin asti.

Nikkasen näkemys sovittelun journalismista taas sisälsi vahvan ajatuksen journalismista “globaalina terapeuttina”, jolle on totuuden selostajan roolin toteuttamista merkityksellisempää niin sanotun tulevaisuudenuskon levittäminen, yleisön toimintamahdollisuuksien määritteleminen ja asettuminen oletuksellisesti marginaaliin joutuneiden toimijoiden tueksi.

Ongelmaksi muodostuu se, että journalismi on jäävi toimimaan puolueettoman sovittelijan roolissa, jos se on päämäärähakuisesti vaikuttamassa yhdenkään yhteiskunnallisen toimijan yhteisöroolin määrittymiseen — on mahdotonta toimia saman asiakkaan terapeuttina ja tuomarina. Jos journalismi ei hylkää etenkin 2000-luvulla korostunutta rooliaan yleisön lakeijana ja talouden astinlautana, “sovittelun journalismilla” ei voida nähdä olevan realistista tulevaisuutta.