Ilja Janitskin – journalismin kriisi vai journalismin luoma kriisi?

Iljasta on pidätysmääräys. Ilja pitää pidättää. Iljasta pitää puhua.
Kuka Ilja? Kaikki tietävät. Kuka kaikki? Kaikki ajan hermoilla.

Miksi? Onko Ilja yhteiskunnallisesti merkittävä henkilö? Jos, niin miksi?

Kuka on antanut Iljalle merkittävyyden – yleisö vai Iljan loppumattomat, äänekkäät vastustajat isoissa medioissa?

Kansalaiskeskustelun sisällön, kulun ja aiheen määrää vielä uuden median ajallakin pitkälti suurten, kaupallisten mediatalojen alla toimivat eliittijournalistit. Työnantajatahojensa palkitsemat, nimensä tunnetuksi saaneet “oikeat toimittajat” kertovat meille, mihin mediaan voi luottaa ja mihin ei. Erityisesti Janitskinin luotsaaman, hetkittäin hervottoman lipsunnan areenan, MV-lehden luoman tagin avulla Suomen isojen medioiden edustajat ovat onnistuneet leimaamaan kaikki itsenäisesti tietoa etsivät ja jakavat vaihtoehtomediat “valemedioiksi”. Kuka on antanut kaupallisten mediatalojen toimittajastaroille vallan luoda yleiseksi pakotettava ymmärrys siitä, mikä on “luotettavaa tai epäluotettavaa informaatiota”?

Toiminnan motiivia etsiessään kannattaa aloittaa selvittämällä, ketä toiminta on hyödyttänyt. Ainoaa yhteiskunnallisesti kiinnostavaa seikkaa Iljassa – hänen toimintansa motiiveja – voidaan pohtia kysymällä, kuka Iljan toiminnasta on hyötynyt eniten. Niin kutsutut rajakitko, joiden julkiset mielenilmaukset ovat lähiviikkoina näyttäneet voimansa torikulmissa parinkymmenen osallistujan voimin? Ennemmin tulee mieleen se EU- ja Nato-myönteinen “oikeassa oleva kunnollisten ihmisten rintama”, joka on syntynyt isojen medioiden ja julkisuuden henkilöiden – tunnetuista kirjailijoista poliitikkoihin yli oppositiorajojen – johdolla tuomitsemaan Ilja Janitskinin kannattajineen ja vaatimaan lain käyttäjille lisää valtaa “ääritahojen” tukahduttamiseen.

hmm
kuvakaappaus Rajat kiinni! -Facebook-ryhmän postauksesta

Tämän “kunnollisten rintaman” päämainosteema on rasisminvastaisuus, mikä on helppo tapa kasvattaa joukkoa niillä ihmisillä, jotka todella ajattelevat – tai haluavat toisten ajattelevan – näin edistävänsä suvaitsevaisuutta. Rasisminvastaisuuden normittaminen trendiominaisuudeksi on edistänyt kansan jakautumista “Iljan rajakeihin” ja “Euroopan sivistyneisiin suvakeihin”. Divide et impera, ja mediahuomio pysyy sivussa todella merkittävistä asioista kuten TTIP- ja CETA-vapaariistosopimuksista ja niiden merkityksestä Suomen maataloudelle tai USA:n ja Saudi-Arabian ystävyyden rakoilusta – toisin sanoen tulevasta öljyn hinnan räjähdyksestä lännessä.

Tilanteesta syntyy myös humoristisia ristiriitaisuuksia, kuten uusnatsimielisyyksistään otsikoissa olleen hallituspuolueen nuoriso-osaston aktiivinen toiminta (mainospillien jako) rasisminvastaisessa Peli poikki! -suurmiekkarissa. Persu puolustusministerimme Jussi Niinistö taas leimasi äskettäin hiphop-artisti Palefacen “ääriajattelijaksi”, koska tämä on ilmoittanut julkisesti pitävänsä valkoista Mannerheimia sotarikollisena. Yhteiskunnassamme on käynnissä tilanne, jossa journalistinen eliitti ajaa poliittisten agendojen lisäksi vallanpitäjille oikeuksia kahlita kansalaisten sanan- ja mielipiteenvapautta leimaamalla mitä vain “ääriajatteluksi tai -liikkeeksi”.

Jäikö paradoksi huomaamatta? “Vallan vahtikoiramme” ovat asettuneet puolustamaan päättäjien valtaa rajoittaa kansalaisen oikeuksia, jos hän on vaikkapa EU-vastainen (Ilja-fani eli “äärioikeistoa”) ja Nato-vastainen (Putin-fani eli “Kremlin trolli” ja taas Iljan kautta “äärioikeistoa”) journalistiopiskelija, joka kannattaa maansa uusliberalisteille myyneiden PersKeKo-hallituksen ja tasavallan presidentin vallasta kaatamista (selkeästi anarkisti eli “väkivaltainen ääriuhka”).

Kauanko menee, ennen kuin jyrkistä otteistaan tunnettu hallituksemme “kunnollisen rintaman” tuella päättää kieltää laittomina kansallisia lakeja kunnioittamattoman “ääriliike” Anonymouksen symbolit? Wikileaksin levittämän materiaalin? Snowdenin kasvot? Anonymouksen ja monen muun uuden median luoman ja paisuttaman vastarintailmiön olemassaolo perustuu lähes täysin virtuaalisesti levitettävään informaatioon ja symboliikkaan. Nyt promotunkaltaisen kieltolain mahdollisuus lienee yksi eliittimme märimmistä unista – nettipoliisillekin lisäresursseja löytyi välittömästi.

Kun ottaa huomioon, millaista mielipideilmastoa promoavia tahoja Ilja Janitskinin toiminta on hyödyttänyt eniten, lienee aiheellista kysyä: Onko meille normatisoitu narratiivi Iljasta Fixit:iä propagoivana, opportunistisena idän infosoturina ihan niin uskottava? Maksetaanko Iljan bonukset ruplissa vai dollareissa? Onko Ilja sittenkin vain valtaapitävien käyttämä hyödyllinen idiootti ja eliittijournalismin pavunvarsi?